Tämän blogin keskeinen tarkoitus on olla katsaus erään ihmisen matkaan täällä maapallon päällä alkaen tilanteesta joka on kaikille ei-toivottu, pelottava mutta josta kuitenkin on mahdollisuus selvitä. Osallistuminen ja kommentointi on täysin lukijan vastuulla, toki on mukavaa saada vuorovaikutusta. Usein on vaikeaa saada tunteitaan esille, varsinkin vieraiden ihmisten keskuudessa me suomalaiset emme osaa näyttää tunteitamme. Silti ihmiset ovat tiedonjanoisia, yksi pieni tutkimus minkä tein aiemmin vuoden aikana kertoo että mitä suurempi vastoinkäyminen, sen enemmän lukijoita ja kommentoijia, selkään taputtelijoita. Sitten kun ilmoittaa jostain iloisesta asiasta, se ei juurikaan kiinnosta ketään. Mukavat asiat eivät ole seksikkäitä!
Aion tässä blogissa aloittaa, en suinkaan aivan alusta, vaan tästä hetkestä, 16.8.2012, hiukan pohjustaa menneellä, kuitenkin pysyen ikäänkuin päiväkirjanomaisesti oman sairauteni ja vointini ympärillä, yrittäen jakaa tuntemuksia ja tilanteita teille jotka ovat ehkä samassa tilanteessa, tai joilla on joku lähiomainen joka on samassa tilanteessa.
Voin sanoa käsi sydämellä, että kulunut vuosi 2012 on ollut enemmän tai vähemmän paskaa koko rahalla minun kohdallani. Usein sanotaan että pahat asiat tuppaavat kasaantua, niiden jälkeen tulee jotain hyvää.
Olen tätä miettinyt usein. Alkuvuonna oli uusioperheessämme pahoja riitoja, väärinkäsityksiä jotka kärjistyivät tilanteeseen 17.3.2012 jolloin rakas vaimoni ilmoitti että ei jaksa enää. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut ymmärtää minun huoliani perheemme hyvinvoinnista. Olin kevään aikana ollut kohtalaisen hyvin työllistetty, tosin "pätkätöillä" jotka vaativat minulta paljon poissaoloa kotoa. Minun oma keskeinen huolenaiheeni oli koko ajan että riittävätkö rahat? Voimmeko ylläpitää vuosi sitten hankkimaamme ihanaa vanhaa puutaloa Helsingin Puistolassa, saammeko sen rempattua valmiiksi haluamamme tavalla? Samaan aikaan kun oma huoleni syveni, suupieleni valuivat alaspäin, ja olin kireä. Tuona maagisena päivänä saatuani tuon yksipuolisen ilmoituksen tulevasta erosta, murruin täysin. Muistan paenneeni vanhan ystäväni luokse, karkuun sitä äärettömän ahdistavaa tilannetta. Siinä ohessa sydämeni teki oharit, siirtyi normaalista terveestä sinus-rytmistä flimmeri-tilaan. Kun sitten sain luvan palata kotiin 18.3., ei kestänyt kauaa kunnes lyhistyin kuistillemme. Tuosta hetkestä minulta puuttuu noin 10 minuuttia, en tiedä mitä sinä aikana tapahtui. havahduin eteisessämme siihen, että en yksinkertaisesti päässyt ylös omin voimin. Vaimo seisoi keittiössä ja vain katseli, apua antamatta. Kun vihdoin pääsin ylös istumaan, totesimme että nyt on aika lähteä lääkäriin, kaikki ei ole kunnossa. Hän vei minut Auroran Sairaalaan Helsinkiin, psyk.polin päivystykseen. Siellä vietin vuorokauden, rauhoituin ja vaivuin jonkinlaiseen masennustilaan. Alkoi palautuminen, sydämen hoitoa, Marevan-lääkitys, mieliala-lääkkeitä, lääkärissä juoksua. Sain kuukauden sairasloman. Kotona tilanne ei ottanut parantuakseen, keskustelutilannetta ei suotu. En tänä päivänäkään osaa ymmärtää kuinka ihminen voi olla niin välinpitämätön ja musta-valkoinen. Ehkä minun ei tarvitse sitä koskaan ymmärtää.
Kevät eteni flimmerin kanssa, palasin töihin, koetin parhaani mukaan taistella eteenpäin. Toukokuun alussa, jolloin jo tiesin rytminsiirtoa varten annetun päivän, muutin sitten pois kotoa omaan yksiöön jonka vuokrasin Vantaan Korsosta. Viehättävä asunto sinänsä. Hetimiten muuton jälkeen huomasin eräänä aamuna kaulallani möykyn, joka ei ollut siinä aiemmin...viikon päästä työpaikkalääkäriin, joka passitti melko suoraan Helsinkiin Korvaklinikalle jatkotutkimuksiin. Niistä seurasi magneettikuvaus, siinä välissä hoidettiin rytminsiirto sähköisesti, sydän alkoi toimia normaalisti. Magneettikuvan jälkeen noin 3 viikkoa myöhemmin, kesäkuun lopulla sain sitten korvaklinikan tutkivalta lääkäriltä ensimmäisen diagnoosi-epäilyn: Syöpä. Se pysäytti minut totaalisesti, lamaannuin. Esimieheni sanoi että "ei mulla oo mitään, syö valkosipulia"...Kukaan lähipiiristäni ei kyennyt oikeesti käsittelemään omaa ahdistustani, pelkotilaani tuossa hetkessä.
Tutkimuksia jatkettiin, tietokonetomografiaa, ohutneulanäytteitä kahteen kertaan, ja epäilys vahvistui, minulla todellakin oli syöpä joka oli pesiytynyt ilmeisesti nielurisan alueelle ja lähettänyt etäpesäkkeitä vasemman puolen imusolmukkeisiin. Nielurisan poistoleikkaus edessä, heinäkuun loppupuolella se sitten suoritettiin, ja patologin viimeinen vahvistus oli selvä. Nyt neljä viikkoa myöhemmin, hiljaa palautuen tuosta epämiellyttävästä toimenpiteestä, suoritettiin PEG-ravintoletkun asennus vatsaani. Vuorokausi sairaalassa ja kotiin. Tällä hetkellä on fiilis sinällään hyvä, mutta se tosiasia että esimerkiksi asumuserossa oleva vaimoni tuntuu hyljänneen minut täysin kun ei kestänyt tunnekuohujani, ja läheisin ystäväni on sitten henkilö menneestä elämästäni jota jaoin hänen kanssaan melkein 16 vuotta, saa ajattelemaan, ketkä ovat ystäviä ja rakkaita, ketkä ei. Noh, tarkoitus ei ollut vuodattaa tästä teemasta sen enempää, mutta lukijalle on hyväksi tietää hiukan taustaa jotta voi halutessaan ymmärtää paremmin kommenttejani.
Huomenna 17.8. on tarkoitus pitää alkukonsultaatio sädehoitoklinikan lääkärin kanssa tulevista hoidoista, joiden on määrä alkaa sitten ehkä viikolla 35. Tästä palaan sitten huomenna!
Jos sinä jaksoit lukea tähän asti, olen iloinen! Kommentoida saa vapaasti, jatkossa tarkoitukseni on valaista kuluvan päivän tilaa, menneet ovat menneitä ja vain ihme voi muuttaa niitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti